Avataan tästä - Öppnas här

Kirjoitan nyt sellaisen tekstin, että en suosittelisi kellekään toiselle tällaisen kirjoittamista. Teen itseni kohdalla poikkeuksen, koska olen ollut hengellisessä työssä melko näkyvästi esillä, ja muutenkin toiminut ja puhunut erittäin avoimesti omasta elämästäni ja asioistani.

Loppuunpalamiseeni, masennukseeni ja hengellisestä palvelutyöstä poisjäämiseeni on henkisen ja psyykkisen romahtamisen lisäksi liittynyt myös melkoisia hengellisiä pohjaraapaisuja, joista vaikenemisen omalla kohdallani tulkitsisin ulkokultaisuudeksi, epärehellisyydeksi ja kaikeksi muuksi sellaiseksi, joka on vastoin avoimuuden, rehellisyyden ja läpinäkyvyyden periaatteitani.

YLPEYS KÄY LANKEEMUKSEN EDELLÄ

Minun helmasyntini on ehdottomasti ollut ylpeys. Olen ollut se klassinen ”ei tartte auttaa” -mies, joka on yrittänyt esittää, ettei tunnu missään, vaikka takavuosina työelämässä ja sittemmin myös kotielämässä on tapahtunut hyvin laajalla skaalalla asioita, jotka ovat kaikin tavoin rikkoneet, ahdistaneet ja stressanneet. Ylpeys ja häpeä ovat myös estäneet hakemasta näihin asioihin ulkopuolista apua, ja laittaneet hammasta purren sihisemään ”kyllä mun pitää tästä vaan selvitä”.

Raamatusta tuttu sananlasku sanoo: ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä” (Snl. 16:18b, KR92). Jossain syvimmissä masennuksen syövereissä sorruin selittelemään itselleni tiettyjä toimiani sillä, miten kovia olen kokenut, kun olen esimerkiksi kymmeniä kertoja ollut saada paniikkikohtauksen nähdessäni jonkun esihenkilöni soittavan tai saarnaamaan lähtiessäni joutunut meikkaamaan kasvoistani mustelmia piiloon. Todellinen ongelmani kaiken takana on kuitenkin ollut ylpeys. Minä, ”suuri Jumalan mies”, en voinut nöyrtyä hakemaan apua, ettei kävisi ilmi, etten itse selviäkään kaikista elämän haasteista ja etten olekaan haavoittumaton supersankari, joka olkaa kohauttaen jatkaa aina vaan eteenpäin, tapahtui mitä tapahtui. Hoitamatta ja käsittelemättä jääneiden asioiden möykky laittoi vaan lisäämään vauhtia hengellisessä työssä, ettei tarvitsisi pysähtyä oman elämän kipeiden asioiden äärelle. Sitten kun sekä möykky että vauhti olivat kasvaneet liian suuriksi, tulikin pysähdys melkoisella rytinällä. Ennen kaikkea oman syntini, ylpeyden seurauksena.

Tässä vaiheessa väännän vielä rautalangasta: En selittele syntejäni enkä syytä niistä muita. Olen viime kuukausina kuitenkin joutunut paljon miettimään asioita, että voisin ymmärtää (en siis hyväksyä) verrattain lähimenneisyydessä tekemiäni asioita.

MITÄ TAPAHTUI?

Raamattu puhuu Hengestä ja lihasta ja niiden välisestä taistelusta, ja kehottaa uskovia vaeltamaan Hengessä ja Hengellä kuolettamaan lihan teot. Liha on se ”vanha ihminen” josta käytetään myös tuttavallisempaa versiota ”vanha Aatami”, joka jokaisella uskovalla kulkee mukana – halusi hän sitä myöntää tai ei. Sitten kun ei valvota omaa hengellistä tilaa ja vaellusta, niin alkaa uuden ihmisen sijaan puskea se vanha esiin. Jokaisella meillä se ”vanha ihminen” on erilainen. Hengellinen ihminen pyhittyy, mutta se vanha ihminen ja liha ei siinä ohessa pyhity, ja siksi ohjien antaminen vanhalle ihmiselle vie takaisin niihin vanhoihin tekoihin.

Jonkun toisen henkilöhistorialla valtaan päästetty vanha ihminen pui liikenteessä tunaroivalle lähimmäiselle nyrkkiä, haukkuu naapuria idiootiksi, ottaa pari saunakaljaa liikaa, tiuskii puolisolle, jättää iltarukouksen lausumatta ja mässäilee väkivaltaelokuvaa vahdaten seurakunnan rukous- ja paastoviikolla.

Minun henkilöhistorialla lihan teot olivat toisenlaiset, ja vanha ihminen tarttui masennuksensa ja ahdistuksensa keskellä oluen lisäksi huumausaineiksi luokiteltaviin tuotteisiin, päätyi vääriin vuoteisiin, nosti nyrkin lisäksi myös kättä pidempää ja rikkoi Raamatun lain lisäksi myös Suomen lakeja, laiminlöi yksittäisen iltarukouksen ja rukouskokouksen sijaan kuukausiksi lähes koko jumalasuhteensa ja seurakuntayhteytensä.

Ylpeänä miehenä päädyin itse ratkomaan sellaisia asioita, jotka Jumala olisi ratkaissut paremmin, jos olisin vaan antanut ne asiat Hänen hoidettavakseen.

KATSE KRISTUKSEEN

Jos jäisin katselemaan taaksepäin, eläisin noiden vaiheiden jälkeen syvän häpeän, syyllisyyden ja pelon vallassa – ja aivan aiheesta. Olen kuitenkin menneiden sijaan kääntänyt viime kuukausien aikana katseeni ja sydämeni yhä kokonaisvaltaisemmin Kristuksen puoleen. Hämmästelen Jumalan armon suuruutta, Hän on antanut kaiken anteeksi ja ottanut avosylin uudestaan lähelleen, tuoreeseen ensirakkauteen.

Tiedän, ettei asioiden olisi tarvinut mennä näin, jos olisin jo useampi vuosi sitten uskaltanut olla aidosti nöyrä ja rehellinen elämän haasteiden edessä. Sitä on turha jälkikäteen surkutella. Inhimillisesti arvioituna minulta meni käytännössä kaikki, mutta Paavalia mukaellen voin rehellisesti sanoa lukevani kaiken sen roskaksi sen rinnalla, että olen saanut armon tehdä perinpohjaista ja syväluotaavaa itsetutkistelua ja parannusta Jumalan edessä, ja löytää näin läheisen suhteen Häneen, johon uskon Pelastajanani ja Herranani. Sen myötä on tapahtunut sitten monia muitakin hyviä asioita.

"HÄVETTÄÄKÖ -  MIETI JOS IHMISET SAA TIETÄÄ!"

Sielunvihollinen – ja välillä joku ihminenkin – yrittää kyllä kuiskutella, että ”mieti jos ihmiset saisivat tietää tästä tai tuosta”. Yksi tämän kirjoituksen tarkoitus on vastata sellaisiin kuiskeisiin, että ”siinähän saavat”. Minulla ei ole enää mitään syytä salailla yhtään mitään. Totuus on saanut tehdä vapaaksi.

Tietysti olen surrut sitä, miten Jumalan nimi on joidenkin silmissä tullut minun takiani häväistyksi. En kuitenkaan armon saatuani suostu elämään häpeässä. Kristus kantoi kaiken häpeän jo kerran ristille – myös minun tähteni.

MINÄ OLEN EPÄONNISTUNUT - JEESUS EI!

Jäljellä olevan elämäni tahdon elää Hänelle, joka minut on pelastanut. Olen aikoinaan huumorilla sanonut, että ”aina voi olla jotenkin hyödyksi, jos ei muuten, niin olemalla varoittava esimerkki”. Nyt sanon sen tosissani. Olen mielelläni varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun kääntää elämän myrskyissä katseensa Jeesuksesta aaltoihin – siinä aivan oikeasti vajoaa. Ja vielä mieluummin olen esimerkki siitä, että vajoamisen ja typeröinninkin keskellä lävistetty käsi ojentuu auttamaan, nostaa ylös ja armahtaa.

En suostu esittämään, että olisin kaikessa onnistunut, mutta tahdon todistaa ja julistaa sitä, että Jeesuksen onnistuminen riittää – aivan jokaisen kohdalla.

Jimmy Huhtala