Kirje olemuksessani majailevalle Herra Vaativuudelle

Olet loiseläimen lailla kulkenut matkassani niin pitkään, etten edes muista, koska olemme ensi kertaa kohdanneet. Sen tiedän, että jo varhaisesta lapsuudestani saakka olemme yhdessä taapertaneet tätä elämän varsitietä, joskin yhteiseloomme on sisältynyt varsin erilaisia kausia sun muita vaiheita.

    Jo lapsuudessani ilmensit läsnäoloasi opettamalla minulle, että asiat pitää oppia nopeasti, heti ja välittömästi – mieluiten jo eilen. Kun sain ensimmäisen polkupyörän, kerroit että sisälle ei voi mennä ennen kuin on oppinut ajamaan ilman apupyöriä. Vaikka kyseisen lajin parissa laskettelin piikkilanka-aitaan ja lehmien laidunmaille, ja toisella kerralla tein asfaltin ja alahampaiden avulla lävistyksen alahuuleeni, sinun avullasi opin pyöräilemään huomattavasti keskivertoa nuorempana. Sama homma lukemisen suhteen, lukuun ottamatta sitä, että siinä lajissa en saanut ruumiillisia – enkä muistaakseni myöskään henkisiä vammoja. Niiden aikakausi tuli sitten myöhäisemmissä vaiheissa. Kun aloitin koulutieni, kerroit että minun tulee olla kaikessa paras, ja nopein oppija. Siihen en kyennyt. Matematiikassa pääsin avullasi pitkälle; ensimmäisen luokan aikana sain laskettua loppuun myös toisen luokan matikankirjat. Sääli, että siihen kykeni myös eräs toinen luokkatoverini.

    Jo varhaisina vuosinani kerroit, että minun on syytä pystyä erottumaan joukosta. En kyennyt olemaan paras hyvässä, joten hyvin nopeasti päätin kunnostautua pahassa. Taputit minua hyväksyvästi olkapäälle, kun sain koulussa pari poikaa pelkäämään itseäni. Ainakin heidän silmissään erotuin muista. Tässä lajissa tarvitsin silti paljon harjoitusta – enkä silti kyennyt edes aikuisiällä ylittämään sitä rimaa, jonka olit asettanut ylitettäväkseni.

    Varhaisnuoruudessa löysimme kohteeksemme jääkiekon. Sinulle ei riittänyt se, että koulun jälkeen kävin päivittäin luistelemassa ja laukomassa kiekkoa koulun kentällä. Kerroit, että pitää treenata niin, että päätyy MM-joukkueeseen ja sen jälkeen NHL:ään. Molemmissa pitää päätyä parhaaksi. Pelasin pari vuotta ihan oikeassa joukkueessa, mutta sinä aikana tulin vain kahdessa ottelussa palkituksi parhaana pelaajana. Laihana lohdutuksena tein joukkueeni, ja koko sarjan jäähyennätyksen yhdessä ottelussa. 5+20 minuuttia ja kolmen ottelun pelikielto. Se olikin viimeinen pelini, sillä turha jatkaa harrastusta sellaisen lajin parissa, jossa ei voi olla paras.

    Yläasteiässä löysimme alkoholin. Huomasimme yhdessä, että siinä aineessa kykenin parempiin suorituksiin kuin matikassa. Pystyin juoda suurempia määriä ja useammin kuin muut. Kunnostautumiseni huomattiin, ja minua kehuttiin juopoksi jo hyvissä ajoin ennen kuin sain peruskoulun päättötodistuksen.

    Niin ikään ilahduit, kun ylästeella napsin muistutuksia ja jälki-istuntoja kiitettävin arvosanoin. Tarvittaessa määrä kompensoi laatua. Sait minut loistamaan ja erottumaan joukosta.

    Uskalsin avullasi erottua massasta myös rikkomalla lakia. Sait minut ymmärtämään, että minua pidettiin erityisenä, kun uskalsin murtautua kesämökeille ja kauppaan, ajella päihtyneenä mopolla ja käyttää väkivaltaa.

    Nuoruusvuosina ehdotit minulle, että voisin pyrkiä päihde- ja rikoselämässä pitkälle. Voisin hankkia maineen, vaarallisena, arvaamattomana, väkivaltaisena ja paljon rikoksia tekevänä päihteiden suurkuluttajana. Näin minusta voisi ajan mittaan tulla kaikkien ihailema ja pelkäämä rikollinen. Omistauduin tälle uralle kokoaikaisesti jo ennen kuin täytin 16 vuotta, lopetin ammattikouluopintonikin alkuunsa voidakseni keskittyä uuteen uraani. Annoit tavoitteeksi päästä osaksi täysi-ikäisten alan miesten joukkoa, joita kotiseudullani yleisesti pelättiin. Saavutin sen tavoitteen. Ikävä kyllä runsas päihteidenkäyttö muodostui ongelmaksi viimeistään siinä iässä, kun ikätoverini saivat kevarikorttinsa, ja rikokseni olivat lähinnä humalaisen sekoiluja ja epämääräistä säheltämistä. Määrä tosin jälleen kompensoi laatua. Olin sentään kotipaikkani nuorin, joka päätyi päihdekuntoutuslaitoksiin ja vankiloihin. Sitähän sinä halusitkin.

    Tulin aikuisiällä uskoon. Siihen sinä et tosin vaikuttanut millään tavalla. Hyvin nopeasti mukauduit kuitenkin myös tuohon elämänvaiheeseeni. Vaadit minua olemaan paras mahdollinen Jeesuksen opetuslapsi. Siinä oli tosin paljon hyvääkin, ja teit toisinaan takuulla myös vahvaa yhteistyötä itsensä Pyhän Hengen kanssa. Lihaani vetosit kuitenkin siinä, että minun oli luettava Raamattua enemmän kuin muiden, ja tunnettava sen sisältö jo uutena uskovana paremmin kuin pidempään sillä tiellä vaeltaneiden.

    Kun aloitin hengellisen työn, vaadit minua olemaan ahkerampi kuin muiden, saarnaavan useammissa seurakunnissa ja enemmän kuin kollegoideni. Kerroit minulle myös sen, että minun on oltava itse mukana kaikissa mahdollisissa seurakunnan toiminnoissa, hoidettava itse kohtaamiset yms. koska minä tietenkin pystyin siihen paremmin kuin muut. Ainakin minun piti ajatella niin.

    Tultuani viimein isäksi, teit selväksi että minun on onnistuttava siinäkin roolissa paremmin kuin muiden. Ainoa vaihtoehto olisi olla superisä. Avioliiton ongelmien ilmetessä ja lisääntyessä tosin kuiskasit korvaani, että voin kompensoida lasten kanssa kotona-olemista tekemällä entistä enemmän töitä ja auttamalla muita ihmisiä heidän ongelmiensa ja haasteidensa kohtaamisessa ja ratkomisessa. Omien ongelmieni keskellä kerroit, etten minä voi epäonnistua tai ainakaan kertoa vaikeuksistani ja epäonnistumisistani muille. Minun piti kyetä olemaan supersankari, joka selviää kaikesta, eikä tuota pettymystä muille. Minun tuli olla hyvä esikuva – vaikka sitten valheellisesti.

    Ilmestyt yleensä paikalle samoihin aikoihin ylpeyden kanssa, joskus hieman ennen sitä, joskus heti sen jälkeen. Samoin epävarmuus omaa itseäni ja tekemisiäni kohtaan vetää sinua puoleensa magneetin tavalla..

    Pysyttelet sen sijaan kaukana silloin, kun vietän aikaa aidon nöyryyden seurassa. Inhoat sitä, kun puhun avoimesti omista heikkouksistani ja vajavaisuuksistani.

    Olet mielenkiintoinen yhdistelmä ystävää ja vihamiestä. Ikävintä sinussa on se, että toisinaan esiinnyt ystävänä, vaikka tarkoituksesi on vain puukottaa minua selkään ja kääntää hyvät asiat huonoiksi. Olet mestari siinä, miten ovelasti houkuttelet minut tekemään aivan oikeita asioita mutta vääristä motiiveista, saat tällöin minut myös antamaan vaikutelman siitä, että motiivini olisivat puhtaat, vaikka ne todellisuudessa olisivat vähintäänkin tahraantuneet. Hyvää sinussa on se, että olet saanut minut suhtautumaan vakavasti tekemiseeni monessa tärkeässä asiassa, ja välttämään kulkemista sieltä, missä rima on alhaalla. Parhaimmillasi olet valmentaja, joka saa minut yltämään huippusuorituksiin silloinkin, kun ilman sinua olisin tyytynyt tavalliseen. Harmia olet aiheuttanut minulle siinä, etten juuri koskaan ole tyytyväinen siihen, mitä olen tai mitä olen tehnyt. Parhaimpanikaan ei ole sinulle riittävän paljon. En muista koska olisin ollut joitain minuutteja pidempään täysin tyytyväinen itseeni ja tekemisiini. Siinä suhteessa olet aika perseestä.

    Toivoisin, että antaisit minun jo viimein - ollessani jo viidennelläkymmennllä - itsenäistyä. Saat halutessasi pysyä elämässäni hyvän palvelijana, mutta et enää herrana halliten. Raamattu sanoo, että ”Kristuksen rakkaus vaatii meitä...”. Tämän rakkauden annan mielelläni hallita elämääni, mutta en omasta syntisestä lihastani nousevan vaativuuden – sillä sitä sinä pääasiassa olet. Tiedän, että läheiseni eivät pitäisi sinusta, jos tietäisivät, miten vahvasti olet elämääni hallinnut. Tuleva puolisoni tekee kaikkensa, ettet viettäisi aikaa elämässämme. Hän tietää, ettei seurasi tee minulle hyvää. En myöskään voi antaa lapsilleni tervettä esimerkkiä yhdessä sinun kanssasi. Sinulla kun ei monessakaan asiassa ole kohtuutta, vaan vedät kaiken överiksi. En halua, että lapseni tulevat tuntemaan sinua. Eivät henkilökohtaisesti, eivätkä myöskään välillisesti isänsä elämän kautta.

    Kun olen oikeasti vanha ja harmaa, ja istun keinutuolissani vailla kiireitä,ja katson sieltä elämääni taaksepäin, sanoisin sinulle, että olit väärässä. Ei tarvitse olla paras, ei supersankari eikä mitään sellaista. Useimmiten riittää kun tekee parhaansa, mutta aina sekään ei ole välttämätöntä. Monessa asiassa riittää, kun tekee tarpeeksi, eikä sekään ole maailmanloppu, jos joskus menee rimaa hipoen – tai jopa sen alta. Silloin kun ei yllä kaikkiin vaatimuksiin, armo riittää – myös minulle.

Hyviä osa-aikaeläkepäiviä sinulle toivotellen, Jimmy

Tämän kirjeen kirjoitin, koska sain sen kotitehtäväksi psykoterapeutiltani. Koska aiheena oli oma vaativuus - joka on yksi monista isoista haasteistani - kieltäydyin hiomasta tekstiä sen kummemmin, se on naputeltu kerrasta pakettiin, ja sellaisena sen myös julkaisen. Tämän kirjeen kirjoittaminen vahvisti myös sen pidemmän aikaa hautuneen ajatuksen, että tässä vaiheessa toipumistani voisin alkaa jakaa tätä matkaa myös blogin muodossa asiasta kiinnostuneille, uteliaille ja muille satunnaisille lukijoille.