Kroonisen kovapään lantun leviäminen - Mistä kaikki alkoi

Kuva otettu Turkissa toukokuussa 2024

Toukokuun 2024 lopussa makasin hotellihuoneessani Antalyan miljoonakaupungissa, kun tunsin miten pääkoppani alkoi levitä. Kuvailin tunnetta niin, että päänsisäinen tetris-peli alkoi mennä takaperinkelauksella sillä seurauksella, että siihen saakka suhteellisen hyvin kasassa ollut palikkarakennelma hajosi takaisin irrallisiksi palasiksi, jotka alkoivat pyöriä niin, ettei niitä enää saanut takaisin oikeaan asentoon. Toisaalta ajattelin, että päänsisäisessä lokerikossa täysinäisten lokerojen luukut ponnahtivat paikoiltaan, ja sisällä jonkinlaisessa järjestyksessä olleet paperit levisivät sikin sokin lattialle. Olin vuosia ajatellut ja sanonut, että ”lokeroin” kaikki asiat aivoissani, koska en sietänyt että asiat ja ajatukset olivat vapaasti ja määrittelemättöminä aivoissani. Sitten se vaivalla hoidettu lokerikko vaan petti, enkä saanut enää oikein mistään tolkkua. Tätä sekasotkua perkaan edelleen nyt syksyllä 2025 oltuani ensin vuoden verran sairauslomalla ja sen jälkeen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä eli kuntoutustuella vakava-asteisen masennuksen ja uupumuksen johdosta.

Kahden vuoden unettomuus ja kuolema

Viimeiset kaksi vuotta olin kärsinyt huomattavista univaikeuksista. Heräsin 2-4 tunnin unien jälkeen ja pyörin sängyssä nukahtaakseni uudestaan herätäkseni korkeintaan tunnin torkkujen jälkeen väsyneenä herätyskellon ääneen.

 
   Samaisen kahden vuoden ajan heräsin joka aamu tunteeseen, että kuolen. En saanut hengitettyä ja sydän tykytteli vimmatusti. Alkuaikoina ajattelinkin, että mahdollisesti sydän on pettämässä. Sitten opin luottamaan siihen, että koska en kuollut eilenkään, en varmaan kuole tänäänkään. Se ei tuota kauhistuttavaa joka-aamuista oloa poistanut. Alkuun kuolemantuntemus kesti vain joitain minuutteja, sitten se piteni varttiin ja puoleen tuntiin. Loppuaikoina tein lamaantuneena kuolemaa tunnin verran joka aamu. Kello piti laittaa herättämään, niin että ensimmäinen tunti oli aikaa ”kuolla”, koska olin tuon tuntemuksen ajan täysin lamaantunut ja toimintakyvytön. Joissain tilanteissa mainitsin kyseisestä ”kuolema-ajasta” joillekin ihmisille, ja vitsailin, että ehkä mielenterveyteni ”vaan” on pettämässä. Olin alitajuisesti oikeassa.

Työtä palvellen ja paeten

Olin jo vuosia tehnyt työtäni vähintäänkin kokonaisvaltaisesti ja omistautuneesti. Työajaton työ mahdollisti milloin mitäkin, ja vapaapäivätkin jäivät herkästi pitämättä. Vapaapäiville ja vuosilomille haalin muita työreissuja ympäri Suomea. Tämän tein kahdestakin syystä. Toisaalta pidin työtäni niin arvokkaana, että piti olla supersankari, joka voi olla antamassa parastaan milloin missäkin, toisaalta omassa kotielämässä oli vuosien ajan ollut asioita, joiden johdosta en pystynyt rentoutumaan omassa kodissani. 

Päätä nollaava Turkki

Vuosien ajan Turkki oli ainoa paikka, jossa sain ”nollattua pääni” ja pystyin hengittämään vapaasti, oli sitten kyseessä työmatka tai lomareissu. Kävin Turkissa 2-4 kertaa vuodessa, 1-4 viikkoa kerrallaan. Viimeisinä vuosina pyrin matkustamaan toiseen kotimaahani yksin pari kertaa vuodessa saadakseni olla totaalisen riippumaton kenestäkään toisesta ihmisestä. Näiden matkojen jälkeen palasin aina samaan oravanpyörään, mistä olin lähtenyt. Jaksotin elämäni niin, että aina oli uusi matka tiedossa, ja sain pitää sen kiintopisteenä, johon saakka oli vaan selvittävä.

    Huhtikuussa 2024 kävin tällaisella viikon mittaisella päännollauslomalla, ja huomasin kauhukseni, että sillä kerralla matkan vaikutus ei enää ollutkaan nollaavaa lajia. Tiesin kuitenkin, että jo toukokuun lopussa edessä olisi kolmen viikon työmatka, ja päätin että silloin pää saisi rauhassa ja ajan kanssa levitä,. Poikkeuksellisesti olin tuolla kerralla lähdössä myös työmatkalleni yksin, joten kukaan ei saisi tietää, vaikka pääni sillä reissulla pettäisikin. Uskoin loppuun saakka, että tuon matkan jälkeen olisin taas toimintakykyinen.

    Viikot noiden matkojen välissä olivat pitkiä, ja täynnä omaa sisäistä taistelua. Vietin yöt työmaaparakissa, joka oli tonttini kulmalla, ja aloin nukkua usein vasta aamuviiden ja seitsemän välillä. Vain viikoa ennen Turkin reissuani olin muutaman päivän työmatkalla Ruotsissa, ja silloin pelkäsin jo konkreettisesti, etten pysty suoriutumaan tehtävistäni konferenssin pääpuhujana. Kokousten väleissä riensin hotellihuoneeseeni, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut paukkuja sosiaalisiin tilanteisiin. Makasin puku päällä sängyssä ja tsemppasin itseäni hokien ”nyt vaan maataan tunti, niin kyllä sä taas seuraavasta kokouksesta selviät, eikä kukaan huomaa mitään”. Eikä kukaan huomannutkaan – tai ainakaan rohjennut havainnoistaan minulle kertoa. Palautteen perusteella reissu meni nappiin.

Odotetun leviämisen odottamaton laajuus

Pään leviäminen toukokuun 2024 lopussa ei siis tullut minulle varsinaisena yllätyksenä. Olinhan jo etukäteen sen kalenteroinut tapahtuvaksi tuolla matkalla. Leviämisen syvyys, kokonaisvaltaisuus, kesto ja seuraukset sen sijaan ylittivät kaiken sen, mihin olin varautunut. Siihen saakka olin onnistuneesti varautunut elämässäni aivan kaikkeen – siitä jossakin myöhemmässä tekstissä.

Toukokuun 2024 jälkeen on tapahtunut paljon isoja asioita, joita en olisi osannut odottaa vielä tuossa vaiheessa pääkopan leviämistä. Tuli diagnoosit vakava-asteisesta masennuksesta ja uupumuksesta. Meni työpaikka ja ”ura”, tuli avioero ja muutto pois perheemme yhteisestä kotitalosta (johon tosin olen sittemmin muuttanut takaisin), löysin itseni vuosien raittiuden jälkeen yliannostuksen vuoksi psykiatriselta osastolta ja vertaistukiryhmästä hakemasta ensimmäisen päihteettömän päivän kunniaksi ”juuri tänään” -lätkää. Mutta jatketaan tulevissa teksteissä tarkemmin noista ensimmäisistä päivistä, viikoista ja kuukausista tapahtumineen ja ilmiöineen.

Kommenttikenttään saa esittää kysymyksiä – osaan saatan jopa vastata